maanantai 15. marraskuuta 2010

Ei tuu toimii, ei tuu kestää, ei tuu pysyy.


Terveisiä Sakara Tourin puolestavälistä! Otsikon kaltaisia lausahduksia kuultiin suustani rundin alkupäässä varsin useasti. Crew ja osa bändien jäsenistä olivat valmiit lyömään otsaani pysyvästi ”Vittumainen ja negatiivinen” leiman. Täytyy myöntää, että hieman olin liian kriitillinen monen asian suhteen, mutta sitten kaikki muuttui. Löysin Heinolan ABC-liikenneaseman yhteydessä sijaitsevasta kirjakaupasta teoksen ”Elämä on ihanaa”. Loistava kuskimme, Rollon, korvaan kuiskuttelin pitkin matkaa elämän ihanuuksia ja olin muuttunut mies. Toinen syy suureen muutokseeni oli ehdottomasti loistavan Rytmihäiriön käsittämättömän kovat keikat. Alla olevan kuvan kaltaisiin tilanteisiin suhtauduin kuin mihin tahansa elämän vastoinkäymiseen, haasteena. Aloin pohtimaan kaikkea puolitäytenä, en puolityhjänä, sallivuuden ei kieltojen kautta, positiivisesti.



Lauantaina retkueemme saapui Turun loppuunmyydylle Klubille. Loistava mies ja taiteilija, Antti Hyyrynen, oli pukeutunut yhtyeensä esityksen aluksi t-paitaan, jossa esiintyi Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen. T-paidan etumuksessa, Räsäsen kasvojen lisäksi, oli graafinen esitys kirkon erotilastosta sekä teksti: ”Kiitos 12.10.2010”. Kuvan päivämäärä viittaa Ajankohtaisen Kakkosen Homoillan lähetysajankohtaan. Päivi Räsänen esiintyi ohjelmassa ja kaivoi mielipiteensä Raamatun negatiivisista, kieltävistä kohdista. Voisin hyvällä omallatunnolla väittää, että Raamatusta löytyisi myös Räsäsen kaltaiselle fundamentalistille niin paljon hyväksyviä, aivan saatanan kovia kohtia, joihin vetoamalla voisimme nähdä katukuvassa kertomani kaltaisia t-paitoja, joihin painettu graafinen esitys kuvaisi kirkkoon liittyneiden määrää. Itseäni esimerkiksi, varsinkin näin isänpäivänä, lämmittää Mooseksen kirjassa, siis samassa josta Päivi kaivoi kiellot, hyväksyntä myydä tytär orjaksi. Sopivaa hintaa ei tosin ole tälle päivälle päivitetty. Samainen salliva Mooses kertoilee polttouhreista, jotka tosin kaupunkialueella ovat varmaankin kielletty suvaitsemattomien järjestyssääntöjemme nojalla. Suvaitsevaisen Mooseksen opit varmasti myös ohittavat nykymuotoisen valtioiden välisen diplomatian siinä kohtaa, kun alan omistamaan venäläisiä naisia ja norjalaisia miehiä, ihan vain orjinani. Tarkennuksena se, että ruotsalaiset miehet eivät kelpaa jos haluan pitää venäläisiä naisia orjinani, Mooses oli kuitenkin sen verran tarkka näistä nais- ja miespuolisten orjien ristiin omistamisesta, että niin voi tehdä vain naapurikansojen edustajien kesken. Tässä kohtaa tulkitsen itsenäisesti ja omavaltaisesti naapurikansoiksi vain rajanaapurit. Mooses ei ottanut asiaan kantaa. Pakko mainita vielä se, että Juudaksen kuolemasta kertovia tarinoita Raamatussa tunneta kaksi. Molemmissa hän otti hengen itseltään. Toisessa syöksymällä rotkoon, kun taas toinen tarina kertoo hänen hirttäytyneen. Me Päivin ja ehkä jopa Mooseksenkin kanssa olemme varmasti samaa mieltä siitä, että molemmat tarinat ovat tosia, vain tulkinta vaihtelee. Tulkitaan tämä Pyhän kirjan teksti vaikka niin, että Juudas hirttäytyi rotkon reunalla olevan puun oksaan, joka katkesi ja hän syöksyi rotkoon. Ei tuu toimii, ei tuu kestää, ei tuu pysyy.

Onneksi pääsen taas näkemään Rytmihäiriön muutaman päivän päästä livenä ja kuulemaan kuinka on pakko tappaa ihminen ja muita positiivisia tarinoita elävästä elämästä.

Ja päivän filosofia (jolla ei siis ole välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa ja joka on jo julkaistu facebook-sivuillani):

-       Stokkan kellon alla kuseminen ei ole sivistyksemme loppu. Se on kusemista Stokkan kellon alla.


maanantai 18. lokakuuta 2010

Hotelli Vantaa, we salut you!

Sain viime viikolla miellyttävän puhelun, jonka seurauksena taidan päätyä taasen Kiinaan marraskuun lopussa. Matka kulkee Pekingin kautta Shanghaihin ja oletettavasti päättyy kotiin. Lusin menneen viikon Lady Gagassa, parit keikat, yhdet treenit, kasaus ja purku. Luonnollisesti tämän jälkeen käy kulku Popedan, Tavastian synttäreiden ja Tampereen Musa&Median kautta Sakara Tourille. Aikalailla paketissa loppuvuosi, pitäisi vaan ehtiä vielä yhdet grillikauden päättäjäiset saada kasaan ja joku nyrkkeilyn maailmanmestaruusottelu hoitaa, töiden merkeissä, ei otellen. Onhan näitä...


Popedasta, heräsin tänä aamuna aika monta kertaa. Siitä ei ole mitään muistikuvaa, että nukkumaan olisin mennyt. Ensimmäinen puhelu, jonka ansiosta heräsin, pärähti ilmoille vartin yli kuusi, siis aamulla. Hyvä ystäväni ja yksi kovimmista jätkistä ikinä Viitalan Teukka soitti ja kyseli jatkopaikka. Oli kuulemma Malmilla jossain hississä?!? Suoralla leikkauksella, parin puhelimen soittoon heräämisen jälkeen, olikin jo tiukasti iltapäivä. Kiersin kämpän ja totesin, että ilmeisesti jatkot eivät ainakaan olleet meillä tai sitten ne on olleet tosi siistit ja kaikki ovat ymmärtäneet poistua. Autotallia en tosin ole vielä uskaltanut tarkistaa. Epäuskoisena katselin olutpulloa sen tunnin tai kaksi ennen kuin uskalsin tutustua siihen lähemmin. Mihinkään ei satu, ei oikeasti ole edes krapula. Pakko myöntää, että on sitä sen verran tullut viinanpaskaa juotua, että luulisi jo osaavan, mutta mistä tämän kaltainen epäuskoinen olotila, jossa epäilee jopa omaa olemassaoloaan? Se on Popedan ja ennen kaikkea Hotelli Vantaan syytä! Tänään olen puhunut puhelimessa MONEN paljon nähneen ja viinaa juoneen henkilön kanssa ja kaikki ovat olleet vilpittömän epäuskoisia siitä, että tapahtuiko tämä kaikki oikeasti? Voisin väittä, että rytmiryhmä jolla sukelsimme Hotelli Vantaan suureen syliin oli sen näköistä ja ehdottomasti siinä kunnossa, että Kehä III:n sisäpuolella ei sijaitse yhtään ainutta iltaravintolaa johon meidät olisi laskettu sisälle. Toista oli Hotelli Vantaassa! Sisään vaan, takit narikkaan ja muki naaman eteen. Harvoin sitä tuntee yli kolmekymppisenä itseään niin nöösipojaksi kuin perjantai iltana tunsin. Nämä kaikki Dressmanin pikkutakeissa pyörivät piiripäälliköt olivat ottaneet tilan haltuun tavalla, jota ei vain voi sanoin kuvailla. Nämä miehet ovat nähneet Popedan livenä ensimmäistä kertaa vuonna 1982 ja nousukiito, suoranainen lento ei ole vieläkään päättynyt. He kun tilaavat viina, he tilaavat sitä asenteella. ”Prikallinen Jallu, kuusi lonkeroa ja neljätoista valkovenäläistä minä maksan” oli huuto jonka kuuli illan aikana useammin kuin kerran. Keikasta en muista mitään, mutta tunnelma ja kokemus ei poistu minusta koskaan! Ehkä kuvaavaa keikasta ja ennen kaikkea yleisöstä oli seuraavan aamun kommentti hotellin respan tytöltä. Kaverini soitti respaan ja kyseli kadonneen takkinsa perään. Respan täti totesi, että edelliseltä illalta heille on jäänyt yli 400 löytötavaraksi kirjattua esinettä takeista kännyköihin ja lompakoista raskaustesteihin. Ette varmaan ihmettele, että muistiani ei ollut näkynyt, eikä muuten kaverini takkia saatu siihen hätään puhelimeen.

Popeda, ei lisättävää, ei filosofointi.

perjantai 27. elokuuta 2010

Täs nyt on ollu vähän kaikenlaista...


Tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista ja hetkeksi jouduin irtautumaan bloggaamisen ihanasta maailmasta. Istun tälle hetkellä yhdeksättä päivää Helsingin Olympiastadionin sisäpuolella, about siinä maraton-portin kohdalla. Ulkona satelee hiljalleen ja sisälle asti kantautuu U2-yhtyeen tulkitsemana U2-yhtyeen kappale Beautiful Day. Site Officen muu porukka on nukkumassa tai oikeissa töissä, joten ajattelin roimia muutaman rivin kasaan.

Tässä viikon aikana olen muutamaan otteeseen käynyt keskustelua loistavan site-assarin Annan kanssa liikunnasta ja ruuasta, syömisestä ja lihomisesta. Ajattelin kirjoittaa blogin lihavista, mutta olen liian hyvällä tuulella ryhtyäkseni siihen nyt. Kun on tarpeeksi hyvällä tuulella niin voi kirjoittaa vaikka kuolemasta. Voi huvittaa itseään sillä, että edes kuolema ei voita minua kuin kerran. Tokihan siitä henki menee ja pitkäksi aikaa, mutta vain kerran.

Kuolemanhan voi kohdata monella tapaa, mutta ehkä se karuin tapa on väkivaltainen kuolema. Hetki sitten lueskelin Maikkarin nettisivuilta Jarkko Sipilän blogin, jossa pohdittiin murhan ja surman ja tapon eroja. En sitten lakikirjasta ruvennut asiaa tarkastamaan, mutta Sipilän mukaan surma tarkoittaa lakikielessä ns. lievää tappoa, murha törkeää tappoa ja tappo nyt vain on sellainen perusmuoto. Jäin vain pohtimaan, että kuoleeko surmaamalla vähän vähemmän, tai onko kuolema silloin vain väliaikainen. Surmasi, mutta ei pitkäksi aikaa.

Tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista ja hetkeksi jouduin irtautumaan bloggaamisen ihanasta maailmasta. Jouduin irtautumaan jopa yksittäisen blogin kirjoittamisesta. Ensimmäisestä rivistä, tämän kappaleen ensimmäiseen riviin kesti kuusi päivää. No, U2 poistui maasta, kännit piti vetää, muutama päivä nollata, palata taas takaisin töihin ja yrittää valmistautua tulevan syksyn koitoksiin.  Palataan bloggaamiseen ensi viikolla, nyt Majavaan myymään viinaa.

Ja päivän filosofia (jolla ei siis ole välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa ja joka on jo julkaistu facebook-sivuillani):

 Kiire on synonyymisana ammattitaidottomuudelle.

lauantai 31. heinäkuuta 2010

Röökihommia ja muita hyviä selityksiä...

Tulin juurin tupakanmittaiselta tauolta, ulkoa. Kävelin portaita neljä kerrosta alas ja samoilla keuhkoilla myös ylös. Joskus vuosia sitten meidänkin toimisto oli savullinen, sitten tuli töihin tupakkarasisti ja alkoi pakkoliikunta. Tupakkarasistit ovat oikeasti aika hauska ihmisryhmä. Olen kuullut kauhutarinoita parisuhteista, joissa toinen tupakoi ja toinen on tupakkarasisti. Pahimmissa tapauksissa tupakkarasisti on pistänyt kanssaan elämänpolkua jakavan tupakoitsijan pesemään hampaansa ennen suuseksiä. En usko, että kenenkään sukupuolielimet suuttuvat jos suihinottajan henki haisee röökille. Ja voi kuinka moni parisuhde on vaatinut suunnattomia uhrauksia tupakoitsijoilta, toiset ovat jopa joutuneet lopettamaan rakkaan harrastuksensa kokonaan! Tämänkaltaisten kauhutarinoiden johdosta olen päättänyt jo aikojen alussa, että en tule koskaan jakamaan matalaa majaani tupakkarasistin kanssa. Kuten lähes aina, niin myös nyt, kohtalo puuttui peliin ja asetti neljävuotiaan tyttäreni tupakkarasistin katkeraan muottiin. Minä olen tavallaan päässyt helpolla, vielä, tämän meidän rakkaan lapsemme viiltäviltä kommenteilta, mutta hänen äitinsä ei todellakaan ole päässyt helpolla. Niin, siis äitikin tupakoi. HYI! Ja vielä kahden lapsen äiti HYI! No mutta asiaan. Ymmärtäähän se lapsikin, että kaikki rakentava palaute on hyvä antaa mahdollisimman julkisella paikalla, mahdollisimman suuren yleisön edessä ja mahdollisimman kovalla äänellä. Kyllähän se hyvän äidin mainetta kasvattaa kun äiti lapsineen on poistumassa ostoskeskuksesta ja toinen lapsi jättäytyy kauemmas, huutoetäisyyden päähän, vain huutaakseen:

”ÄITI ETHÄN SÄ TAAS POLTA TUPSKUA KU JUST POLTIT!”
tai
”ÄITI SÄ ET VOI POLTTAA KU PIKKUSISKO SAA KANS TUPSKUA KU IMETÄT SITÄ!”
Minua lapseni katsoo korkeintaan säälivästi, irvistää, laittaa pyykkipojan nenäänsä ja kävelee juuri niin koppavasti pois, kuin vain nelivuotias osaa.

Tupakointi herättää varsin paljon tunteita, niin puolesta kuin vastaankin. Ääripäistä voisi mainita kaksi. Toimestaan jo toiseen siirtynyt entinen pääministeri on kaavaillut tupakan myynnin täyskieltoa. Toisaalta kansanedustajana, Euroopan parlamentin jäsenenä ja diplomaattina toiminut suomenruotsalainen kirjailija on todennut, että sivistyneen kodin tunnistaa siitä, että siellä poltetaan sisällä. En seiso kummankaan mielipiteen takana, vaikkakin ajatus itsestäni tupakkatakissa tupruttelemassa piippua kartanoni kirjastohuoneessa houkuttaakin. Onneksi en polta piippua, enkä omista kirjastohuoneellista kartanoa, saattaisi muuten käydä houkutus ylivoimaiseksi.
Jos silti näistä kahdesta olisi valittava niin kyllä minä tupakkamiehen puolen valitsen. Olen tupakoinut yli puolet elämästäni ja minä pidän tupakoinnista. Tupakka-aski toimii ikävien hetkien ja henkisten kolareiden parhaimpana turvatyynynä. Kun hiljaisen, rauhaarakastavan suomalaisen miehen sydän särkyy niin samalla murtuu vaikka vuosien tupakkalakko. Se on pellossa elävän nälkäisen kansan kapinaa parhaimmillaan, varsinkin jos tupakkalakon aiheuttaja on sydämen särkijänä. Keskisormi sinulle, minä vedän nyt röökin! Hihoja säästyy kun tupakka palaa. Minulle tupakka-aski ja sen sisältö on lukemattomia kertoja toiminut myös hyvänä suun sulkijana, vedä ensin rööki ja sano sanottavasi vasta sen jälkeen.

Kyllä minäkin toki olen yrittänyt tupakointia lopettaa, meistä kaikki tekevät virheitä. Ei silti, tupakoinnin lopettaminen on helvetin helppoa. Nytkin lopetan taas hetkeksi lakkoni, aloittaakseni sen kohta uudestaan. Tasan kerran olen mielestäni antanut lupauksen lopettaa tupakoinnin. En pitänyt lupaustani. Nyt tulee seliseliselitys. Lupasin lopettaa tupakoinnin kuluvana keväänä, jos en yltäisi mitaleille eräässä varsin trendikkään kamppailulajin suomenmestaruuskilpailuissa. En lopettanut, koska tarvitsin henkistä turvatyynyäni välittömästi hävityn ottelun jälkeen. En siksi, että hävisin vaan siksi, että en voinut ymmärtää miksi olin ilmoittautunut 12 kiloa itseäni raskaampien sarjaan. Tupakkamies antoi tasoitusta tupakoimalla ja painossa, onhan se varma, että ei näin pärjätä. Olkoon tämä tässä ja minä röökillä!

Ja päivän filosofia (jolla ei siis ole välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa ja joka on jo julkaistu facebook-sivuillani):

Jokaista iskua ei tarvitse väistää.

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Naiset, kuten Turhapuro sanoi, elämän suola, siis vanhemmat naiset. Nuoremmat ovat sokeri.

Pitimäni kirjoittaa blogi naisista. Kertoa kuinka paljon minulla on oikeasti ollut hienoja hetkiä, joita ole jakanut naisten kanssa. Olen saanut jakaa naisen kanssa maailman hienoimman ja suurimman asian, syntymän, kahdesti tai oikeastaan kolmesti, mutta siitä ensimmäisestä kerrasta ei ole jäänyt muistijälkeä. Olen myös saanut naiselta ihan oikeasti turpaani ja pahasti. Täytyy sen verran selitellä, että tämä nainen on sarjassaan maailmaan paras, minä vain Euroopan kolmanneksi paras, omassa sarjassani. Siinä on oikeasti saatanan pitkä tyhjä välissä. Palataan muuten näihin kamppailulajeihin myöhemmin.


Minun piti varmaankin kertoa, kuinka nainen on miehelle monella tapaa täysin käsittämätön eläin, tai ainakin minulle ja minä olen mies. Vaikka lupasin palata kamppailulajeihin myöhemmin, niin on tähän yksi kovimmista, kovin, kamppailulajeista silti kaivettava. Rakkaus, se on maailman kovin kamppailulaji, siinä särjetään sydämiä ja joskus saattaa henkikin mennä. Rakkauden mustavyö on vähän vitun vaikea saavuttaa ja iso hatunnosto niille, jotka ovat sen saavuttaneet. Se mitä en miehenä voi ymmärtää tässä naisten ”vyön tavoittelussa” liittyy ajatteluun ”pidetään kulissit ja jaksetaan”. Miksi kaikki pitää kestää ja uskoa, että jossain asuu se humanisti, joka ymmärtää. En minä ainakaan osaa täysin ymmärtää, että vaimo tappaa pahoinpitelevän miehen. Miksi nainen ei vain ottanut eroa. No, sen ymmärtäminen ei kuulu minun toimenkuvaani, onneksi. Ei minun tarkoitus ole naisten kokemia vääryyksiä väheksyä, mutta ei minun tarvitse silti kaikkea ymmärtää.

Minun varmasti piti kirjoittaa kuinka, tässä hienossa elämystalouden ansaistalogiikassa, jota itse olen seurannut läheltä ja joka on niin monta vuotta maksanut minun asuntolainani, olen saanut tavata rautaisia ammattilaisia, naisia, mutta myös niitä, joiden tehtävänä on vain ottaa suihin. Mutta en taida kirjoittaa naisista, en ainakaan musiikkibisneksessä, enkä naisista ja laulukilpailuista. En olisi kirjoittanut naisesta, joka voitti television laulukilpailun. En hänen tuotteistamisesta, muovista tehdyistä tisseistä, värjätyistä piilolinsseistä, hiuslisäkkeistä ja tekoripsistä. Paskaako ne sitä ihmistä muuttaneet, mutta otetaan se miehinen näkökulma. Pääset kämpille, jota on pohjustanut suutelu baarissa ja jopa käsien harhailua hississä. Tytön ovi avataan, riisutaan vaatteita, ripsiä, tissejä, linssejä, kurevöitä ja sukkahousuja, joiden poistuttua vatsa ei enää ole sisässä, eikä hanuri pyöreä. En minä ymmärrä. Olen jo sen verran vanha ja elämää nähnyt, että ihan pienestä en ala lyömään käsiäni yhteen ja hämmästyksestä hihkumaan. Paitsi jos kyse on naisista. Ne sitten aina osaavat yllättää.

Olisin voinut myös kirjoittaa siitä, kuinka en ymmärrä, että naiset eivät ymmärrä. No, koska minä en naisista mitään ymmärrä, naiset, kuulopuheita minulle, koska kokemusta minulla ei ole, niin en heistä kirjoita. Tai jos kirjoitan niin kirjoitan kirjan.

Ja päivän filosofia (jolla ei siis ole välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa ja joka on jo julkaistu facebook-sivuillani):

Yhteisellä hevosella ratsastavat kaikki.

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Jokainen (asiakas) on kohtelunsa ansainnut...

Tänään satoi. Kuten varmaan kaikki olette huomanneet, niin tämä kuluva kesä on ollut varsin tukahduttavan helteinen ja vähäsateinen. No, tänään siis satoi, joka oli poikkeuksellisen virkistävää. Sateen alkaessa tapahtui myös jotain poikkeuksellisen viihdyttävää. Helsingin Kalliossa, Porthaninkadulla sijaitsevaa Majava Baariamme vastapäätä toimii eräs toinen anniskeluravintola. Heillä, samoin kuin myös meidän Majavassa, on terassi markiisikatoksen alla. Näin ollen sateen sattuessa voi terassilla kuitenkin viettää aikaa ja nauttia siitä kuinka vapaan maailman happi puhdistuu. Tai siis meillä voi, mutta ei meidän naapurissa. Välittömästi sateen alettua, astui baarimikko pihalle ja ruuvasi markiisin kiinni. Siihen loppui paskasakin ilonpito ja elämöinti. Näky oli uskomaton! Se kirvoitti mieleeni niin monta tarinaa baarimestarin ja asiakkaan kohtaamisesta, sekä jälleen kerran todisti sen, että asiakas on aina oikeassa, paitsi poliisiautossa ja ravintolassa.


Pakko muistella muutamia asiakaskohtelun helmiä. Tarinat ovat tosia.

Naispuolinen asiakas tulee tiskille. Arpoo aikansa miespuolisen baarimestarin edessä ja toteaa:
”Mitähän sitä ottaisi?”
Voiko siihen vastata muuta kuin:
”Ota suihin.”
Tai hivenen päihtynyt asiakas, arpomisen ja huojumisen jälkeen, esittää kysymyksen:
”Mitä sä suosittelet?”
On vastaus usein:
”Kotiin lähtöä.”

Ja näitä letkautuksia riittäisi. 

Oma lukunsa ovat asiakkaat, joiden kotikasvatus on jäänyt kesken tai maailmalle hukkunut. Välillä itsekin pidän ”kaikki sanoo moi” päiviä. Yksinkertaisuudessaan ne päivät ovat sellaisia, jolloin jokainen asiakas vastaa tervehdykseen. Joskus tilanteet etenevät seuraavalla tavalla.
Asiakas tulee tiskille ja häntä tervehditään.
-       Moi
-       Bisse
-       Moi
-       Bisse
-       Moi
-       No, vittu bisse
-       Moi
-       BISSEEEEEE VITTU
-       Moi
Ja viimeistään tässä vaiheessa tiskillä istuvista puolet eivät voi enää pidättää nauruaan ja tarpeeksi pitkään moimoittelun jatkuttua typerinkin osaa jo vastata, vaikka sitten huutamalla:
-       NO VITTU MOI!
Jonka jälkeen on hyvin luontevaa jatkaa asiakaskohtelutilannetta kysymällä:
-       Mitäs sulle?

Pahimmassa tapauksessa, yleensä aina asiakkaasta johtuen, kohtelu jatkuu seuraavana päivänä tai parin päivän päästä. Humalassa kun joskus niin vaikeaa ymmärtää, että baarissa ryypätessä ollaan ihan luvan kanssa sekoilemassa jonkun työpaikalla. Unohdetaan se, että se on silti jonkun työpaikka. Vuosia sitten kävi episodi, jossa olin voimakkaasti osallisena. Perjantai-iltana eräässä Irkku-pubissa oli seurue ryypiskelemässä firman luottokortille. Kaikki meni niin pitkään hyvin, kunnes seurueen isäntä keksi, että baarihenkilökuntaa voi heitellä senteillä ja pojitella. Ei muuten voi! Jossain vaiheessa minultakin, mieheltä jolla on lehmän hermot, se pinna paloi. Ryhmä pihalle ja voi loiri sitä huudon ja mesoamisen määrää. Sain potkut, sain syytteen ja taisin jopa olla kuollutkin. Vaan, eipä mennyt niin, meni niin, että kirjoitin firman ja kortinhaltijan nimen ylös. Maanantaina matkasin Espoon Keilaniemeen lasisen talon ulkopuolella ja soitin kortissa nimetyn firman puhelinvaihteeseen. Pyysin yhdistämään kortin haltijalle. Puhelu eteni siten, että kerroin kuka olen, kerroin olevani heidän pääkonttorin ulkopuolella mukanani kassillinen viinaa ja pussillinen kolikoita. Kysyin, että olisiko ihan ok, jos tulisin istumaan hänen työpöydän reunalle istumaan, juomaan viinaa, kuseksimaan näyttöpäätteelle ja heittelemään häntä kolikoilla. Uskotte varmaan, että ei ollut ok. Puhelu kesti noin 10 minuuttia ja pääsimme yhteisymmärrykseen yksinkertaisimmista käytöstavoista. Seuraavana viikonloppuna tämä mies tuli asiakkaaksi uudelleen. Ei heitellyt kolikoilla, mutta tipitti seteleillä. Episodiin ei enää palattu, kohtelua voi ostaa myös rahalla.

Asiakaskohtelun parhaimpia esimerkkejä voisi olla myös vuosien takainen kohtaaminen baarissa.
Vapiseva mies tulee baariin. Baarimestari katsoo miestä, mies katsoo oluthanoja, baarimestari laskee oluen, mies maksaa. Baarimestari katsoo miestä, joka hädin tuskin saa vapinaltaan tuopin siirrettyä pöytään. Miehen kädet vapisevat niin paljon, että ei pysty nostamaan tuoppia pöydästä. Baarimestari ottaa huomaamatta käteensä pillin ja rätin. Baarimestari lähtee kiertämään asiakastiloja. Tullessaan vapisevan miehen kohdalle hän tiputtaa pillin miehen tuoppiin ja jatkaa matkaa. Palataseen takaisin molemmat miehet nyökkäävät toisilleen, vapisevan miehen tuoppi on lähes tyhjä ja vapina on alkanut hellittämään. Tämä kaikki tapahtuu ilmaan sanoja eikä vapisevan miehen krapulasta tehty minkäänlaista numeroa. Asiakaskohtelua parhaimmillaan, mies oli pillinsä ansainnut.

Ja päivän filosofia (jolla ei siis ole välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa ja joka on jo julkaistu facebook-sivuillani):

Ei jokaista iskua tarvitse väistää.           

tiistai 6. heinäkuuta 2010

On festivaaleja ja festivaaleja, mutta Tuska on vitun kova!










On varmaan turhaa sen enempiä lässytellä siitä, että Suomi on kaikenlaisten kesäkisojen, festivaalien ja muiden yleisötapahtumien luvattu maa. Tämäkin kesä on keikkojen ja festivaalien tiimoilta ristitty noin neljättä kertaa peräkkäin kaikkien aikojen festivaalikesäksi. Itse olen tänä kesänä poikkeuksellisen harvoissa kisoissa mukana millään statuksella. Monivuotinen Ruisrock pestini ei saa tänä vuonna jatkoa, eikä kalenteria täytä muutenkaan kuin yksi U2-yhtyeen stadionkeikka, jossa varmasti meneekin sitten vähän toista viikkoa pakertaessa. Syy festivaalien ja keikkojen vähyyteen omassa  kalenterissani on oma tietoinen valintani ja tahtoni. Katsotaan ensi kesänä tilannetta uudelleen.

Festivaali, josta en tule koskaan luopumaan, jos se on minusta kiinni on Tuska. Perinteinen Tuska Festivaalin työsarkani päättyi noin vartti sitten. Tuska on poikkeuksellisen hieno ja ammattitaidolla rakennettu festivaali. Itse olen saanut olla osa festivaalin tuotantoa historian ensimmäisestä loppuunmyydystä festivaalipäivästä alkaen. Paljon on hienoja hetkiä ja ihmisiä tallentunut näinä vuosina muistojen kovalevylle. Nyt on taas Tuskan suhteen uusien tuulien aika. Ensi kesän kisat juhlitaan Kaisaniemen sijasta Suvilahdessa. Tietynlaista haikeutta tämä muutto aiheuttaa. Tuska on ollut kummallinen, positiivinen poikkeus jopa maailmanlaajuisesti raskaanmusiikin festivaalikentällä. Tuska on aina ollut kaupunkifestivaali, jota on juhlittu eurooppalaisen pääkaupungin absoluuttisessa ydinkeskustassa. Ei tässä nyt olla vieläkään metsään muuttamassa, mutta kantakaupungille kuitenkin. Kisat saavat kasvaa ja Tuska on sen ansainnut. Kiitos vielä kaikille menneistä! Ensi vuonna tehdään taas hienot kisat ja kisojen jälkeinen maanantai varataan suuteluhalailusaunahomoilusessiolle!

No niin, se positiivisista asioista! Valitettavasti Tuskan kaltaisia kisoja on liian vähän. Meidän ihastuttava kotimaamme on ammuttu täyteen kisoja, joita johtaa ja organisoi ihmiset, joilla ei ole mitään hajuakaan siitä mitä he tekevät, miksi ja millä resursseilla. Eräs johtavan suomalaisen festivaaliin (joka on muuten järjestelyiltään erittäin onnistunut) johtaja totesi muutama vuosi sitten, että kymmenen vuotta sitten kaikki halusivat olla rock-tähtiä, mutta tänä päivänä tapahtumatuottajana olo on seksikkäämpää kuin rock-tähteys ja siksi kukaan ei enää halua olla rock-tähti, vaan festivaalipromoottori. Vuosien varrella on tullut todistettua kuinka tapahtumia peruutetaan viime hetkellä tuotannollisteknisiin syihin vedoten, vaikka todellisuudessa järjestän ammattitaito ei ole riittänyt edes tapahtumaan vaadittavien lupien hakemiseen. Kun järjestäjälle selviää, että hehän tarvitset jos jonkinlaista meluilmoitusta, yleisötapahtumailmoitusta, järjestyksenvalvojia, anniskelulupia yms. viikko ennen H-hetkeä, niin onhan se varma, että paikallinen nimismies ei tätä hyvällä katso. Sitten vaan tiedote pihalle, jossa kerrotaan kisojen peruuntuneen tuotannollisiin syihin vedoten. Toinen luku on ihmiset, jotka on Esson baarin astianpesijänpaikalta nostettu festivaalien tuotantopäälliköksi ja annettu tähtitieteellinen tuotantobudjetti. Tälle sitten yrittää ammatti-ihminen selittää, että ei yleisön yläpuolella voi lentää helikoptereita, jotka ampuvat pommeja. Ei, vaikka samoilla helikoptereilla NATO ampuisi päivittäin ohjuksia. Niin ja yleisön päälle ei voi vetää satoja metrejä pommilankaa, joka sitten sytytetään kipinöimään pääbändin aikana. Ja kyllä, bändeiltä pitää saada hyväksyntä ja lupa siihen, että voiko järjestäjä käyttää pommeja ja pyrotekniikkaa omin päin artistin keikalla. Aika selkeää ja maalaisjärkeen käypää, mutta ei kaikille... Samoin kuin se, että jos lyöt nimen alle paperiin, jossa sitoudut järjestään tsiljoonabiljoona sinistä ja sattuvaa wattia sähköä, niin se tulee käyttöön ja sitä on löydyttävä, se tulee käyttöön. Pakko myöntää, että olen joskus itsekin sortunut tiettyihin typeryyksiin näinä vuosina. Yksi on ahneus. Joskus, kun markkinoille tulee uusia laite-, tarvike-, yms. toimittavia firmoja, joihin sitten siirtyy jo olemassa olevista taloista hyviä ja luotettaviksi tiedettyjä seppiä niin houkutus alkaa toimimaan heidän kanssa on suuri. Yleensä uudet talot polkevat aluksi hieman hintoja ja tuovat uusia tapoja ja innovaatioita, jotka houkuttelevat käyttämään heitä. Joskus, ei missään nimessä aina, mutta joskus, nämä talot tekevät jopa niin hyviä tarjouksia, että heiltä saa kahdet festivaalit samaan hintaan. Silloin kyseessä on aina yhdet festivaalit, jotka toisin muuttuvat heidän osaltaan kahdeksi. Näitä kutsutaan ensimmäisiksi ja viimeisiksi. Ahneudesta, rahasta ja ennen kaikkea rahan loppumisesta voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta tyydyn vain toteamaan, että ihan koko suvun varoja ja omaisuutta ei kannata pantata sen takia, että haluaa väkisin olla  festivaalin järjestäjä.

Kävin muuten ostamassa tänään alkometrin. Ihan vain Tuska Festivaalien loistavan karonkan pakottamana. Puhalsin nollat. Ihan itseänikin ihmetyttää, että miten olen voinut välttyä kyseisen kapistuksen hankkimiselta kaikki nämä vuodet. Ei mulla aina ole ollut Oksua kuskina...

Ja päivän filosofia (jolla ei siis ole välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa ja joka on jo julkaistu facebook-sivuillani):
 -       En ole tarpeeksi nuori tietämään kaikkea.

maanantai 28. kesäkuuta 2010

Yöttömän yön juhla lintukotomme pääkaupungissa.

Noin kymmenen vuotta sitten olen viimeksi viettänyt Juhannuksen Helsingissä. Silloin tuli aatto lusittua Suomenlinnassa ja Juhannuspäivä terassilla. Sillä ainoalla terassilla, jonka siinä tilassa löysimme. Keskuskadulla (siinä Stockmannin vieressä, eli varsin ytimessä) oli avoinna terassi, jossa meitä istui puolenkymmentä voipunutta nuorukaista. Ainoana ilonamme oli toimia valokuvamalleina autiota Aleksanterinkatua pitkin valuvalle japanilaisten turistien joukolle. Tämän kokemuksen jälkeen olen onnistunut viettämään yhtä mökkijuhannusta lukuun ottamatta yöttömän yön juhlan töissä eripuolilla Suomea erilaisissa tehtävissä eri festivaaleilla. Ja voi pojat sitä rakkauden ja väkijuomalla kerätyn rohkeuden määrää, joita niillä keikoilla näin! Tai niinhän minä luulin, kunnes vietin Juhannuksen töissä Helsingin Kalliossa...

Lumo niminen orkesteri lauloi vuonna 2001 ”Vesivehmaan Jencca” nimisessä laulussa seuraavasti:
Joku yöhön hukkuu taas,
Toinen kokkoon sukeltaa
Kolmas komiaa naista saa,
Minua se vain vituttaa
Vesivehmaan jencca soi,

Suoraleikkaus vuoteen 2010 ja Majava Baarissa laulettiin ”Mikkovehmaan Jencca” nimisessä laulussa seuraavasti:
Puuma nuoreen hevariin ihastuu
Toinen naisten vessassa purkautuu
Kolmas henksulta pakit taas saa
Minua ei vituta ees sunnuntai
Mikko Vehmaan jenkka soi

Vielä 70-luvulla anniskelulaki rajoitti anniskelua juhlapyhinä. Lähdettä en nyt erittele, kun en sitä muista, mutta jonkin lähteen mukaan ravintoloiden pitäessä ovensa kiinni kristillisinä juhlapäivinä suomalaisten tekemät itsemurhat kasvoivat selkeästi. Tänä päivinä tuntuu, että juhlapyhinä, ravintoloiden ollessa auki, kansakuntamme siittää sellaisen määrän jälkikasvua, että muutamat yksinäisten ihmisten itsemurhat eivät siinä paljoa paina.
Ahvenanmaalla ja suomenruotsalaisella rannikkoalueella suosittu salko perinne on ilmeisesti rantautunut myös pääkaupunkiseudulle. Salkojen koristelu-, ja pystyyn nostotapa vain vaihtelevat. Juhannusperinteisiin on myös olennaisena osana kuulunut erilaisten taikojen tekemiset. Taikoihin on kuulunut alasti juokseminen ympäri niittyjä ja peltoja, paljas pylly edellä peruuttelua halkopinoon, sekä muita alastomuuteen liittyviä riittejä ja tietenkin ne yrttien keräilyt. Kaupunkiolosuhteissa ja varsinkin ravintolassa niitä yrttejä saa kerättyä varsin helposti. Mekin ystävällisinä työnsankareina anniskelimme varsin monta annosta yrttiseosta, jonka sisältämät 56 yrttiä tekivät kyllä tehtävänsä ja varmasti paremmin kuin ne sen seitsemän yrttiä tyynyn alla! Seurauksena syntyi luonnollisesti halu toteuttaa näitä alastomuuteen liittyviä taikoja. Tässä kohtaa kaupunkiolosuhteet asettavat tietyt haasteet näiden perinteiden harjoittamiseen. Miten nämä taikatemput sitten hoidetaan kaupungissa? No vessassa tietenkin, ravintolan vessassa. En minä ketään tuomitse, mutta kun meidänkin kuppilassa vessoja on varsin rajallisesti niin kyllähän se jossain kohtaa alkaa kasvattamaan kuplaa otsaan jos kaksi vessaa kolmesta on taikojentekoalttarina suurimman osan iltaa. Pyllypaljaana halkoja kohti siis peruuteltiin ja osuttiin myös! Olisi varmasti peruuteltu enemmänkin, mutta onnistuimme henkilökunnan toimesta muutaman pariskunnan törmäilyt torpedoimaan. 

Meillä siis rakkautta ja nestemäistä rohkeutta riitti viimeisiin keräilyeriin asti ja koko viikonlopun. Mitä nyt sunnuntaina rakkautta oli jakamassa ja vastaanottamassa pääasiassa joukko raskaantyön raatajia, joiden tarkoitus taisi olla rakastaa vain toisiaan... Vuosittaisen Topifestin jatkot juhlittiin vielä Juhannuksen päätteeksi meillä Majava Baarissa, johon tätä tarkoitusta varten rajattiin poppari-vapaa VIP-alue, jolle tosin muutamia kiintiöpoppareita laskettiin. Popeda oli valitettavasti peruuttanut esiintymisensä festivaaleilla, mutta bändin musiikkia kyllä kuultiin! Topifestistä voi varmasti lukea jossain vaiheessa lisää saunakaverini ja naapurini Viltsun ansiokkaasta blogista.

Ja päivän filosofia (jolla ei siis ole välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa ja joka on jo julkaistu facebook-sivuillani):

Yhteisellä hevosella ratsastavat kaikki.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Yksityiskohtaiset kuvaukset entisistä panoista ja arpajaisista, joissa voittaja on harvoin tyytyväinen palkintoonsa.

On tietyllä tavalla ihme, että mitä enemmän tietoa me saamme, mitä enemmän sitä meille tyrkytetään, sen vähemmän valikoivia me olemme, sitä enemmän me uskomme. Toisaalta on myös ihme, että mitä enemmän tietoa suurelle joukolle on jaettavissa mitä pienenemällä vaivan näöllä, sitä enemmän me haluamme kertoa hyvinkin yksityiskohtaisia asioita oman yksityisyytemme piiristä.
Facebook on hieno keksintö, todella hieno keksintö. Minulla on facebookissa 775 ”kaveria”. Joskus pidin naamakirjakaveruuden ehtona sitä, että olen vähintäänkin kumonnut oluen kyseisen ihmisen kanssa, ennen kuin hyväksyn hänen toveruuden. En ole tarkistanut kuinka moni heistä jättää täyttämättä tämän kriteerin, mutta kai minä heidät jotenkin tunnen. Ne, jotka tuntevat nyt piston sydämessään, poistakoon minut kaverilistaltaan.
Minulla on siis 775 kaveria, jotka näkevät henkilökohtaiset valokuvani, yhteystietoni ja jokseenkin joka päiväsen profiilipäivitykseni. Mitä minä haluan heille kertoa? Tyttären syntymän? - Kyllä.
Sain tänään pesää? – En.
Olen taas perse auki? – Ehkä (mutta vain säälistä)
Tyttöystävä petti, jätti, hakkasi? – En missään nimessä.
Olen baarissa/kaupassa/kirjastossa (sovelluksella mobiiliverkko) – Ketä kiinnostaa?
Esimerkkini ovat oikeita. Kaikkia edellä mainittuja näkee päivittäin. Ja oikeasti meitä kiinnostaa.
Alkuvuodesta 2009 kirjoitin omaan statukseeni ”Vein juuri lapseni äidin Vantaan tutkintavankilaan”. Arvaatte varmaan, että kommentteja sateli. Myönnän, että provosoin tarkoituksella. Kommentteja tuli lähinnä niiltä ihmisiltä, jotka eivät minua tai lasteni äitiä tunteneet. Ne, jotka tunsivat osasivat olla valikoivia. En nyt muista tarkalleen, että kommentoinko kommentteja tai mitä kommentoin, mutta en ainakaan tietoisesti jatkanut provosointia. En ainakaan toteamalla ”no, näin siinä nyt vaan kävi” tai ”kyllähän te sen tavat tunnette”. Selvennetään nyt  vielä niille epätietoisille, että Vantaan vankila on myös paikka jossa järjestetään oikeudenkäyntejä. Lapseni (tätä nykyä lasteni) äiti oli työnsä puolesta paikalla.
Tämä blogin otsikko on laadittu tänään silmiini osuneita profiilipäivityksiä yhdistelemällä. Yksi oli saanut huonompaa seksiä eilen kuin mitä koskaan oli avuttomalta ex:ltään saanut, toinen ei voittanut lotossa kuin neljä oikein ja kolmas sai turpaansa vaikka kerjäsi sitä. Kaikkia näitä oli kommentoitu tai tykätty yli kymmenen kaverin toimesta. Valikoivatko he tietoa jota heille tarjoiltiin? Uskoivatko he kaikki sen tiedon? Miksi nämä ihmiset halusivat kertoa nämä asiat? Ja tärkein kaikista, miksi?
En osaa sanoa kuinka paljon meillä on saatavissa maailman kaikesta informaatiosta kotisohvan kautta, mutta oikein käytettynä Facebookin kautta jonkin verran. Olen löytänyt uudellen vanhoja (oikeita) ystäviä ja kavereita, vaihtanut heidän kanssaan kuulumisia ja saanut paremman omatunnon pitämällä heihin yhteyttä sitä kautta. Viimeksi eilen lukioaikainen hyvä ystäväni palasi minun oikeaan maailmaani, oikeasti ja fyysisesti, ihan vain Facebookin avulla. Niin ja nuorimmaisen tyttäreni ristiäispappi värvättiin myös Facebookin kautta. Silti, uskon enemmän Googleen. Googlen tavoite on järjestellä kaikki maailman informaatio ja tehdä siitä yleisesti käyttökelpoista ja hyödyllistä. Kova tavoite, myönnän. On se sitten realismia tai ei niin silti suosittelen mieluummin katsomaan Googlesta kuin Facebookista, jos siis haluamme tietoa.


Ja päivän filosofia (jolla ei siis ole välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa ja joka on jo julkaistu facebook-sivuillani):


Nyt eletään tätä aikaa, muinoin elettiin toista aikaa.









maanantai 14. kesäkuuta 2010

Sellaista tallia ei ole...



Alkuun pikainen palaaminen edelliseen blogiini. En lukenut läpi tuota ”Ajat muuttuu” blogia ennen sen lisäämistä tänne. Tänään sen sitten lukaisin läpi ja huomasin maininnan Katri Helenan hevi-leidi tittelistä. Epäilijöille tiedoksi, että Katri Helena on hevi-leidi. Kävin tekemässä muutama hetki sitten pienen Aasian kiertueen Before The Dawn nimisen orkesterin kanssa. Heitimme pari keikkaa Kiinassa ja yhden Japanissa. Tokion loppuunmyydylle venuelle saapui myös keikkoja katsastamaan Katri Helena. Meidän kanssa esiintynyt Poisonblack on kuulemma Katrin mieleen. 
Olihan tapahtuma ikuistettava, enkä minä ollut ainut, joka Katri Helenan kanssa samaan kuvaan halusi. BtD:n rumpalilta Atelta Katri vaatimattomasti kysäisi, että äitiä vartenko kuvaan oli päästävä. Vastaus oli tiukka ei. Ihan itse me kaikki halusimme samaan kuvaan.



Sitten itse asiaan, virkamiehiin ja asuntokauppoihin. Ostin muutama vuosi sitten, pankin ja lasteni äidin suotuisella avustuksella, paritalon puolikkaan Mosasta. Tämä vanha huvila-alue valittiin vuonna 2009 Suomen kotiseutuliiton toimesta vuoden kaupunginosaksi ja varsin ihastuttava paikka Tapanila onkin.
2009 vuoden alussa aloin haaveilemaan, rakennusoikeuden lisäännytty kaavamuutoksen myötä, yläkerran rakentamisesta. 
Eihän siinä muuta kuin hippi marssimaan rakennusvalvontavirastoon ja asiaa selvittämään. Siinä sitten piirustuksia tutkiessani selvisi, että asuntokauppaan kuuluneet autotalli, pihavarasto ja lämmin viherhuone eivät oikeasti olekaan olemassa. Mistään kaupungin tiedoista ei löydy lupia, kuvia, eikä varsinkaan hyväksyntää näille ostamilleni tiloille. Alkoi hirveä selvitystyö ja sählääminen. Kuka maksaa, kuka purkaa, kuka piirtää, kuka suunnittelee, mites ne vakuutukset ja mitä vittua. Meille asunnonmyyjänä toimineen välitysfirman välittäjä totesi hiljaiseksi vetävimmän kommentin koko projektin aikana. Vapaasti lainaten se kuului näin: ”Eihän sulla mitään ongelmaa ole. Sähän olet saanut enemmän kuin sulle olis kuulunut. Sä sait autotallin vaikka sitä ei oikeasti ole.” Siis mitä vittua?!? Mä maksoin autotallista, mutta sitä ei kuitenkaan ole! 
No joo, hiljaiseksi veti myös rakennussihteerin vastaus kysymykseeni aivan projektin alussa. Kysyin häneltä pahinta mahdollista vaihtoehtoa. Vastausta kuului jokseenkin näin, jos sä vittuilet mulle ja saat mut hermostumaan, ni mä määrään kaikille laittomasti rakennetuille rakennuksille ja rakennelmille purkutuomion heti. Arvaatte varmaan, että en paljoa vittuillut. Vuodessa asia eteni. Juristit tekivät omaa työtään, rakennus- ja rakennesuunnittelija omiaan ja minä rakensin autotallissa moottoripyörää ilman kiinteistön minkäänlaisia vakuutuksia. Soitin vakuutusyhtiöönkin ja kysyin, että mitäs jos meidän autotallissa syttyy tulipalo. Siellä on museomopoa ja ties mitä. Vastaus oli jokseenkin odotettu. ”Eihän siinä mitään tulipaloa voi syttyä kun ei ole mitään tallia, joka voisi syttyä.”
Joka tapauksessa hommat etenivät siihen pisteeseen, että paikalle oli kutsuttava kaupungin rakennustarkastaja tekemään lopputarkastusta. Kaikki oli hyvin, paitsi piharakennukseen on lisättävä tuplakipsilevyt ja höyrysulut seiniin, villat ja alumiinilevyt oviin, autotallin ilmanvaihtoa parannettava ja roskakatokseen lisättävä panssarilasit ja ne kipsilevyt, tuplana tietenkin. 
Eilen sain viimeisen kipsilevyn seinään. Nyt on sitten viisi senttiä kipsiä normaalien seinärakenteiden lisäksi. Palosuojaa ne antavat parhaimmillaan tunnin! On se virkamies hassu tapaus. Nyt on kipsiä sitten seinissä niin perkeleesti, että saa tiputtaa vaikka napalmia meidän roskakatokseen, niin ei pala naapurin mökki ihan heti. Ovet on niin vahvat, että meidän nelivuotias ei lisääntyneen painon vuoksi jaksa laittaa sitä edes kiinni. Niin, ja autotallissa on hallittu ilmanvaihto ja ihan kohta, kunhan se virkamies tulee vielä kerran käymään, myös vakuutukset!
Seuraava prosessi onkin sitten oletettavasti oikeusprosessi myyjän kanssa, mutta palataan siihen tarvittaessa myöhemmin.

Otin eilen ne ansaitut oluet ja tänään jumpalle!


Ja päivän filosofia (jolla ei siis ole välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa ja joka on jo julkaistu facebook-sivuillani):

Kaikki liian jäykkä katkeaa.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Se oikeasti eka blogi. (Julkaistu alkujaan osoitteessa www.fme.fi)



Ajat muuttuu, Eskosein. Vai muuttuivatko ne sittenkään.
28.11.08

Tyttäreni on kohta kolmevuotias. Hänen tarhassaan oli ensimmäinen tytärtäni koskeva vanhempainilta eilen. Minä siellä kuuntelin kuinka 2-4-vuotiaiden äidit (olin ainut mies kolmentoista vanhemman joukossa) kertoivat lastensa musiikkimausta. Eräskin äiti kertoi lähes liikuttuneena kuinka hänen tyttärensä kuuntele äidin nuoruuden lempibändiä Stratovariusta. Toinen kertoi kuinka vilipetterille piti aivan itkupotkuraivareiden uhalla ostaa kiva pääkallopipo, koska 69 Eyesin basistilla on samanlainen. Näinhän ne valitsevat parivuotiaat lapset musiikkinsa...

Kymmenisen vuotta sitten, ainakin joidenkin mielipidevaikuttajien silmissä, edellä mainittu keskustelu olisi ollut vähintäänkin huostaanoton peruste.

Helsingin kaupunginviskaalina yli 20 vuotta toiminut Ritva Santavuori kirjoitti vuonna 2000 kirjassaan ”Rouva Syyttäjä ja Mafian lait” nuorison sitoutumisesta pahaan ja alakulttuurien vetovoimasta. Kirjassaan Santavuori niputtaa luontevasti samassa luvussa yhteen ja toisiinsa liittyviksi asioiksi muun muassa huume- ja asekaupan, prostituution ja väkivallan, ihmisten surmaamisen, paloittelemisen sekä sisä- ja sukuelinten syömisen - niin, ja musiikin. Santavuoren ymmärrettävistä mielipiteistä yksi hienoimmista taitaa olla seuraava kohta: ”Saatananpalvojien oma nimikkomusiikki, Black metal-musiikki on suunnattoman suurta musiikkiteollisuutta. Internetistä löytyvät Black metal-yhtyeiden kotisivut ja nörttien saatanalliset kirjeenvaihtokanavat. Babylons Whores-, Stratovarious- ja Mayhem-yhtyeistä ja monista muista kerrotaan näyttävästi suomalaisten saatananpalvojien pää-äänenkannattajassa, lehdessä joka on nimeltään Suomi Finland Perkele Metal Magazine.”

Stratovarius on pitkästä aikaa studiossa. Jään mielenkiinnolla odottamaan kuinka tyttäreni tarhakaverit äiteineen lähtevät tämän Black metal-yhtyeen uuden albumin ja Kotipellon, pohjalaisen televisiokuoronjohtajan, saatanallisten sävelien voimalla syömään sukuelimiä ja polttamaan kirkkoja.

Muutama vuosi Santavuoren kirjan julkaisun jälkeen, meidän kaikkien televisiolupaa maksavien rahoilla, tehtiin Tuska-festivaaleilla ”dokumentti” bailaamisesta kuoleman, veren, koston ja väkivallan merkeissä. Kuusi vuotta dokumentin jälkeen ohjelman toimittaja epäsuorasti syyllisti Impaled Nazarenen Jokelan koulusurmien syyksi tai ainakin innoittajaksi. Onneksi viimeisimmän traagisen koulusurman yhteydessä yksikään valtamedia ei syyllistänyt Gloria Mortia tai Turmion Kätilöitä tapahtuneesta.

Ajat siis muuttuvat. Enää ei syytetä musiikkia aivan kaikesta. Tämän päivän ”satanistien pää-äänenkannattaja” Inferno-lehti voi ilman syyttäjän osoittavaa sormea julkaista kansikuvajutun miehestä, joka näyttää ihan ilman meikkejä paholaiselta. Tämä Blake-yhtyeen laulaja Aaro Seppovaara voi vapaasti kertoa Suomen johtavassa musiikkilehdessä Soundissa saaneensa pakanakasvatuksen ja jatkaa Infernossa tarinointia Saturnuksesta, joka on paholaisen synnynkoti. Kaikissa medioissa hän voi, vielä ilman kirkonpolttajan leimaa, kertoa ihannoivansa suuresti kyyhkysiltä päitä poikki purevaa pimeyden prinssiä.

Ajat siis muuttuvat ja puritaanit ovat vaihtaneet kohdetta. Tämä meidän pellossa elävä nälkäinen kansa voittaa Euroviisut ja Idolsit heavyllä, Katri Helena on hevi-leidi, eikä edes Jari Sillanpää pidä mahdottomana ajatusta tehdä heavy-levy. Voisiko sanoa, että he ovat perehtyneet asiaan, tai ainakin lopettaneet asenteen kuulematta paskaa tai pahuutta. Pitäisikö meidän metallimusiikin kuluttajienkin jo luopua tästä ”kuulematta paskaa”-asenteesta ja muistaa myös välillä perehtyä ennen syytöksiä ja leimaamista? Ei tämä tarkoita sitä, että Mika Luttisen pitäisi vakavasti harkita sydänlyöbumbum-albumin tekemistä. Sovitaanko, että jos Martti Backman ei tee yhtään “Saatanalliset sävelet” -nimistä tv-ohjelmaa, Ritva Santavuori ei nosta Blaken “Sa7urnus” albumia uudeksi paloittelumurhien soundtrackiksi ja Timo Kotipelto ei häviä ainakaan Marion Rungille Kuorosodassa, niin annetaan mekin Amoral-yhtyeen tehdä uusi levynsä uuden laulajansa kanssa rauhassa ja lyödään paskan leima tarvittaessa lopputulokseen.

Lopuksi voisin todeta, tässäkin tarinassa esiintyneiden Tuska-festivaalin ja Suomi Finland Perkeleen sekä tämän blogin sijoituspaikan Finnish Metal Expon visionääri, Tony Taleva sai allekirjoittaneen kanssa tänään viimeksi AHAA-elämyksen levykaupassa uutuuslevyjä plärätessä. Löysimme Mauri Kunnaksen piirtämillä kansilla varustetun ”Kaikkien aikojen lastenlevy” nimisen julkaisun. Kaikki laulut herättivät tuntoja, se oli ja on tarkoituskin.

Mustaa Joulua kaikille, olkaa silpomatta toisianne ja antakaa Arille ja Amoralille mahdollisuus... Niin ja osallistukaa Suomen hienoimpaan talvitapahtumaan Finnish Metal Expoon ja Helsinki Metal Meetingiin!


Mikko Vehmas, Kirjoittaja on lähtökohtaisesti ihan hyvä jätkä (vaikka Toni Wirtasen mielestä hänelle pitäisi opettaa käytöstapoja).

Eka blogi

No joo, otsikko on hieman harhaan johtava. Ei tää oikeasti ole mun ensimmäinen blogi. Ensimmäinen blogikirjoitukseni julkaistiin 28.11.2008 Finnish Metal Expon sivuilla (www.fme.fi) otsikolla ”Ajat muuttuu Eskosein. Vai muuttuvatko ne sittenkään”. Liitän tuon musiikkiin liittyvää asenteellisuutta käsittelevän kirjoituksen myös myöhemmin tänne.

Joka tapauksessa muutamia blogeja aktiivisenpassiivisesti seuranneena päätin aloittaa myös tämän omani. Oletettavasti tulen pääasiassa käsittelemään musiikkiteollisuutta ja sen osia, ravintolakulttuuria nimenomaan ”ammattilaisen” näkökulmasta, kamppailu-urheilua ja moottoripyöräilyä. Siihen väliin varmasti mahtuu ihan yleisiäkin ajatuksia omastani ja muiden elämästä ja elämystaloudesta.

Menneen viikonlopun (nyt on sunnuntai, joten eiköhän se jo mennyt) saldona oli kolme aamuvuoroa muutama kuukausi sitten avaamassamme Majava Baarissa Kallion Porthaninkadulla. Muutamat viime vuodet olen tämän samaisen viikonlopun viettänyt Tampereella Sauna Open Air Festivaaleilla. Joskus töissä, mutta ainakin viime kesän ihan kaljaporukoissa. Oli Majava Baari kuitenkin Saunassa edustettuna tänäkin vuonna. Ansiokas, mutta luvattoman laiska blogisti Antti ”Oksu” Vuorela (http://oksutuumii.blogspot.com/) Etelä-Savon Pieksamäeltä, vahvistus asiaan kuin asiaan, oli juuri aloittanut toistaiseksi voimassaolevan työsuhteensa iloisessa taiteilijaravintolan ja korttelipubin risteytyksessämme. Hän edusti meitä kaikkia Tampereen sateisessa lauantaipäivässä muutaman tunnin työkomennuksella. Oksu muuten sopii vahvuuteemme kuin Popedan diskografia kusisiin tilanteisiin. Ilmeisesti kaukaa viisas ystävämme halusi välttää kusiset tilanteet ennakkoon ja liimasi ruman, mutta toimivan jukeboximme päälle ohjelapun asiakkaillemme. Viesti: ”Rakas jukeboxin käyttäjä! MAX 2 (kaksi) kappaletta Popedaa/ilta. P.S. Kotiteollisuus lasketaan Popedaksi. Kiitos!” Ainakin toistaiseksi kusiset tilanteet on vältetty, tosin lappu on ollut esillä vasta kaksi päivää...

Viime yönä, jouduin mielenkiintoisen ”ikäkriisin” eteen. Ystäväni lähetti minulle viestin, jossa kertoi raskaan työpäivän päätteeksi palkinneensa itsensä kymmenellä oluella ja live-musiikin ihanuudella. Viestistä paistoi läpi kutsu liittyä seuraan. Kieltäydyin ystävällisesti ja kehuin hänen varmasti känninsä ansainneen. Tästä seurasi se ”ikäkriisi”. Nykyään kovaa vauhtia keski-ikäistyvän kahden lapsen isän on perusteltava känninsä ansaittuna. Nuorempana sen kun kännäsi huolettomana ja haistatteli kaikille.

Siinäpä kaikki tällä kertaa. Lähden avaamaan ansaitsematonta olutta...

Ja päivän filosofia (jolla ei siis ole välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa ja joka on jo julkaistu facebook-sivuillani):

Edes vanhan ihmisen tekemät virheet ja vääryydet eivät muutu miksikään.