maanantai 18. lokakuuta 2010

Hotelli Vantaa, we salut you!

Sain viime viikolla miellyttävän puhelun, jonka seurauksena taidan päätyä taasen Kiinaan marraskuun lopussa. Matka kulkee Pekingin kautta Shanghaihin ja oletettavasti päättyy kotiin. Lusin menneen viikon Lady Gagassa, parit keikat, yhdet treenit, kasaus ja purku. Luonnollisesti tämän jälkeen käy kulku Popedan, Tavastian synttäreiden ja Tampereen Musa&Median kautta Sakara Tourille. Aikalailla paketissa loppuvuosi, pitäisi vaan ehtiä vielä yhdet grillikauden päättäjäiset saada kasaan ja joku nyrkkeilyn maailmanmestaruusottelu hoitaa, töiden merkeissä, ei otellen. Onhan näitä...


Popedasta, heräsin tänä aamuna aika monta kertaa. Siitä ei ole mitään muistikuvaa, että nukkumaan olisin mennyt. Ensimmäinen puhelu, jonka ansiosta heräsin, pärähti ilmoille vartin yli kuusi, siis aamulla. Hyvä ystäväni ja yksi kovimmista jätkistä ikinä Viitalan Teukka soitti ja kyseli jatkopaikka. Oli kuulemma Malmilla jossain hississä?!? Suoralla leikkauksella, parin puhelimen soittoon heräämisen jälkeen, olikin jo tiukasti iltapäivä. Kiersin kämpän ja totesin, että ilmeisesti jatkot eivät ainakaan olleet meillä tai sitten ne on olleet tosi siistit ja kaikki ovat ymmärtäneet poistua. Autotallia en tosin ole vielä uskaltanut tarkistaa. Epäuskoisena katselin olutpulloa sen tunnin tai kaksi ennen kuin uskalsin tutustua siihen lähemmin. Mihinkään ei satu, ei oikeasti ole edes krapula. Pakko myöntää, että on sitä sen verran tullut viinanpaskaa juotua, että luulisi jo osaavan, mutta mistä tämän kaltainen epäuskoinen olotila, jossa epäilee jopa omaa olemassaoloaan? Se on Popedan ja ennen kaikkea Hotelli Vantaan syytä! Tänään olen puhunut puhelimessa MONEN paljon nähneen ja viinaa juoneen henkilön kanssa ja kaikki ovat olleet vilpittömän epäuskoisia siitä, että tapahtuiko tämä kaikki oikeasti? Voisin väittä, että rytmiryhmä jolla sukelsimme Hotelli Vantaan suureen syliin oli sen näköistä ja ehdottomasti siinä kunnossa, että Kehä III:n sisäpuolella ei sijaitse yhtään ainutta iltaravintolaa johon meidät olisi laskettu sisälle. Toista oli Hotelli Vantaassa! Sisään vaan, takit narikkaan ja muki naaman eteen. Harvoin sitä tuntee yli kolmekymppisenä itseään niin nöösipojaksi kuin perjantai iltana tunsin. Nämä kaikki Dressmanin pikkutakeissa pyörivät piiripäälliköt olivat ottaneet tilan haltuun tavalla, jota ei vain voi sanoin kuvailla. Nämä miehet ovat nähneet Popedan livenä ensimmäistä kertaa vuonna 1982 ja nousukiito, suoranainen lento ei ole vieläkään päättynyt. He kun tilaavat viina, he tilaavat sitä asenteella. ”Prikallinen Jallu, kuusi lonkeroa ja neljätoista valkovenäläistä minä maksan” oli huuto jonka kuuli illan aikana useammin kuin kerran. Keikasta en muista mitään, mutta tunnelma ja kokemus ei poistu minusta koskaan! Ehkä kuvaavaa keikasta ja ennen kaikkea yleisöstä oli seuraavan aamun kommentti hotellin respan tytöltä. Kaverini soitti respaan ja kyseli kadonneen takkinsa perään. Respan täti totesi, että edelliseltä illalta heille on jäänyt yli 400 löytötavaraksi kirjattua esinettä takeista kännyköihin ja lompakoista raskaustesteihin. Ette varmaan ihmettele, että muistiani ei ollut näkynyt, eikä muuten kaverini takkia saatu siihen hätään puhelimeen.

Popeda, ei lisättävää, ei filosofointi.