Röökihommia ja muita hyviä selityksiä...

Tulin juurin tupakanmittaiselta tauolta, ulkoa. Kävelin portaita neljä kerrosta alas ja samoilla keuhkoilla myös ylös. Joskus vuosia sitten meidänkin toimisto oli savullinen, sitten tuli töihin tupakkarasisti ja alkoi pakkoliikunta. Tupakkarasistit ovat oikeasti aika hauska ihmisryhmä. Olen kuullut kauhutarinoita parisuhteista, joissa toinen tupakoi ja toinen on tupakkarasisti. Pahimmissa tapauksissa tupakkarasisti on pistänyt kanssaan elämänpolkua jakavan tupakoitsijan pesemään hampaansa ennen suuseksiä. En usko, että kenenkään sukupuolielimet suuttuvat jos suihinottajan henki haisee röökille. Ja voi kuinka moni parisuhde on vaatinut suunnattomia uhrauksia tupakoitsijoilta, toiset ovat jopa joutuneet lopettamaan rakkaan harrastuksensa kokonaan! Tämänkaltaisten kauhutarinoiden johdosta olen päättänyt jo aikojen alussa, että en tule koskaan jakamaan matalaa majaani tupakkarasistin kanssa. Kuten lähes aina, niin myös nyt, kohtalo puuttui peliin ja asetti neljävuotiaan tyttäreni tupakkarasistin katkeraan muottiin. Minä olen tavallaan päässyt helpolla, vielä, tämän meidän rakkaan lapsemme viiltäviltä kommenteilta, mutta hänen äitinsä ei todellakaan ole päässyt helpolla. Niin, siis äitikin tupakoi. HYI! Ja vielä kahden lapsen äiti HYI! No mutta asiaan. Ymmärtäähän se lapsikin, että kaikki rakentava palaute on hyvä antaa mahdollisimman julkisella paikalla, mahdollisimman suuren yleisön edessä ja mahdollisimman kovalla äänellä. Kyllähän se hyvän äidin mainetta kasvattaa kun äiti lapsineen on poistumassa ostoskeskuksesta ja toinen lapsi jättäytyy kauemmas, huutoetäisyyden päähän, vain huutaakseen:

”ÄITI ETHÄN SÄ TAAS POLTA TUPSKUA KU JUST POLTIT!”

tai

”ÄITI SÄ ET VOI POLTTAA KU PIKKUSISKO SAA KANS TUPSKUA KU IMETÄT SITÄ!”

Minua lapseni katsoo korkeintaan säälivästi, irvistää, laittaa pyykkipojan nenäänsä ja kävelee juuri niin koppavasti pois, kuin vain nelivuotias osaa.

Tupakointi herättää varsin paljon tunteita, niin puolesta kuin vastaankin. Ääripäistä voisi mainita kaksi. Toimestaan jo toiseen siirtynyt entinen pääministeri on kaavaillut tupakan myynnin täyskieltoa. Toisaalta kansanedustajana, Euroopan parlamentin jäsenenä ja diplomaattina toiminut suomenruotsalainen kirjailija on todennut, että sivistyneen kodin tunnistaa siitä, että siellä poltetaan sisällä. En seiso kummankaan mielipiteen takana, vaikkakin ajatus itsestäni tupakkatakissa tupruttelemassa piippua kartanoni kirjastohuoneessa houkuttaakin. Onneksi en polta piippua, enkä omista kirjastohuoneellista kartanoa, saattaisi muuten käydä houkutus ylivoimaiseksi.

Jos silti näistä kahdesta olisi valittava niin kyllä minä tupakkamiehen puolen valitsen. Olen tupakoinut yli puolet elämästäni ja minä pidän tupakoinnista. Tupakka-aski toimii ikävien hetkien ja henkisten kolareiden parhaimpana turvatyynynä. Kun hiljaisen, rauhaarakastavan suomalaisen miehen sydän särkyy niin samalla murtuu vaikka vuosien tupakkalakko. Se on pellossa elävän nälkäisen kansan kapinaa parhaimmillaan, varsinkin jos tupakkalakon aiheuttaja on sydämen särkijänä. Keskisormi sinulle, minä vedän nyt röökin! Hihoja säästyy kun tupakka palaa. Minulle tupakka-aski ja sen sisältö on lukemattomia kertoja toiminut myös hyvänä suun sulkijana, vedä ensin rööki ja sano sanottavasi vasta sen jälkeen.

Kyllä minäkin toki olen yrittänyt tupakointia lopettaa, meistä kaikki tekevät virheitä. Ei silti, tupakoinnin lopettaminen on helvetin helppoa. Nytkin lopetan taas hetkeksi lakkoni, aloittaakseni sen kohta uudestaan. Tasan kerran olen mielestäni antanut lupauksen lopettaa tupakoinnin. En pitänyt lupaustani. Nyt tulee seliseliselitys. Lupasin lopettaa tupakoinnin kuluvana keväänä, jos en yltäisi mitaleille eräässä varsin trendikkään kamppailulajin suomenmestaruuskilpailuissa. En lopettanut, koska tarvitsin henkistä turvatyynyäni välittömästi hävityn ottelun jälkeen. En siksi, että hävisin vaan siksi, että en voinut ymmärtää miksi olin ilmoittautunut 12 kiloa itseäni raskaampien sarjaan. Tupakkamies antoi tasoitusta tupakoimalla ja painossa, onhan se varma, että ei näin pärjätä. Olkoon tämä tässä ja minä röökillä!

Ja päivän filosofia (jolla ei siis ole välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa ja joka on jo julkaistu facebook-sivuillani):

Jokaista iskua ei tarvitse väistää.

Naiset, kuten Turhapuro sanoi, elämän suola, siis vanhemmat naiset. Nuoremmat ovat sokeri.

Pitimäni kirjoittaa blogi naisista. Kertoa kuinka paljon minulla on oikeasti ollut hienoja hetkiä, joita ole jakanut naisten kanssa. Olen saanut jakaa naisen kanssa maailman hienoimman ja suurimman asian, syntymän, kahdesti tai oikeastaan kolmesti, mutta siitä ensimmäisestä kerrasta ei ole jäänyt muistijälkeä. Olen myös saanut naiselta ihan oikeasti turpaani ja pahasti. Täytyy sen verran selitellä, että tämä nainen on sarjassaan maailmaan paras, minä vain Euroopan kolmanneksi paras, omassa sarjassani. Siinä on oikeasti saatanan pitkä tyhjä välissä. Palataan muuten näihin kamppailulajeihin myöhemmin.

Minun piti varmaankin kertoa, kuinka nainen on miehelle monella tapaa täysin käsittämätön eläin, tai ainakin minulle ja minä olen mies. Vaikka lupasin palata kamppailulajeihin myöhemmin, niin on tähän yksi kovimmista, kovin, kamppailulajeista silti kaivettava. Rakkaus, se on maailman kovin kamppailulaji, siinä särjetään sydämiä ja joskus saattaa henkikin mennä. Rakkauden mustavyö on vähän vitun vaikea saavuttaa ja iso hatunnosto niille, jotka ovat sen saavuttaneet. Se mitä en miehenä voi ymmärtää tässä naisten ”vyön tavoittelussa” liittyy ajatteluun ”pidetään kulissit ja jaksetaan”. Miksi kaikki pitää kestää ja uskoa, että jossain asuu se humanisti, joka ymmärtää. En minä ainakaan osaa täysin ymmärtää, että vaimo tappaa pahoinpitelevän miehen. Miksi nainen ei vain ottanut eroa. No, sen ymmärtäminen ei kuulu minun toimenkuvaani, onneksi. Ei minun tarkoitus ole naisten kokemia vääryyksiä väheksyä, mutta ei minun tarvitse silti kaikkea ymmärtää.

Minun varmasti piti kirjoittaa kuinka, tässä hienossa elämystalouden ansaistalogiikassa, jota itse olen seurannut läheltä ja joka on niin monta vuotta maksanut minun asuntolainani, olen saanut tavata rautaisia ammattilaisia, naisia, mutta myös niitä, joiden tehtävänä on vain ottaa suihin. Mutta en taida kirjoittaa naisista, en ainakaan musiikkibisneksessä, enkä naisista ja laulukilpailuista. En olisi kirjoittanut naisesta, joka voitti television laulukilpailun. En hänen tuotteistamisesta, muovista tehdyistä tisseistä, värjätyistä piilolinsseistä, hiuslisäkkeistä ja tekoripsistä. Paskaako ne sitä ihmistä muuttaneet, mutta otetaan se miehinen näkökulma. Pääset kämpille, jota on pohjustanut suutelu baarissa ja jopa käsien harhailua hississä. Tytön ovi avataan, riisutaan vaatteita, ripsiä, tissejä, linssejä, kurevöitä ja sukkahousuja, joiden poistuttua vatsa ei enää ole sisässä, eikä hanuri pyöreä. En minä ymmärrä. Olen jo sen verran vanha ja elämää nähnyt, että ihan pienestä en ala lyömään käsiäni yhteen ja hämmästyksestä hihkumaan. Paitsi jos kyse on naisista. Ne sitten aina osaavat yllättää.

Olisin voinut myös kirjoittaa siitä, kuinka en ymmärrä, että naiset eivät ymmärrä. No, koska minä en naisista mitään ymmärrä, naiset, kuulopuheita minulle, koska kokemusta minulla ei ole, niin en heistä kirjoita. Tai jos kirjoitan niin kirjoitan kirjan.

Ja päivän filosofia (jolla ei siis ole välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa ja joka on jo julkaistu facebook-sivuillani):

Yhteisellä hevosella ratsastavat kaikki.

Jokainen (asiakas) on kohtelunsa ansainnut...

Tänään satoi. Kuten varmaan kaikki olette huomanneet, niin tämä kuluva kesä on ollut varsin tukahduttavan helteinen ja vähäsateinen. No, tänään siis satoi, joka oli poikkeuksellisen virkistävää. Sateen alkaessa tapahtui myös jotain poikkeuksellisen viihdyttävää. Helsingin Kalliossa, Porthaninkadulla sijaitsevaa Majava Baariamme vastapäätä toimii eräs toinen anniskeluravintola. Heillä, samoin kuin myös meidän Majavassa, on terassi markiisikatoksen alla. Näin ollen sateen sattuessa voi terassilla kuitenkin viettää aikaa ja nauttia siitä kuinka vapaan maailman happi puhdistuu. Tai siis meillä voi, mutta ei meidän naapurissa. Välittömästi sateen alettua, astui baarimikko pihalle ja ruuvasi markiisin kiinni. Siihen loppui paskasakin ilonpito ja elämöinti. Näky oli uskomaton! Se kirvoitti mieleeni niin monta tarinaa baarimestarin ja asiakkaan kohtaamisesta, sekä jälleen kerran todisti sen, että asiakas on aina oikeassa, paitsi poliisiautossa ja ravintolassa.

Pakko muistella muutamia asiakaskohtelun helmiä. Tarinat ovat tosia.

Naispuolinen asiakas tulee tiskille. Arpoo aikansa miespuolisen baarimestarin edessä ja toteaa:

”Mitähän sitä ottaisi?”

Voiko siihen vastata muuta kuin:

”Ota suihin.”

Tai hivenen päihtynyt asiakas, arpomisen ja huojumisen jälkeen, esittää kysymyksen:

”Mitä sä suosittelet?”

On vastaus usein:

”Kotiin lähtöä.”

Ja näitä letkautuksia riittäisi. 

Oma lukunsa ovat asiakkaat, joiden kotikasvatus on jäänyt kesken tai maailmalle hukkunut. Välillä itsekin pidän ”kaikki sanoo moi” päiviä. Yksinkertaisuudessaan ne päivät ovat sellaisia, jolloin jokainen asiakas vastaa tervehdykseen. Joskus tilanteet etenevät seuraavalla tavalla.

Asiakas tulee tiskille ja häntä tervehditään.

-       Moi

-       Bisse

-       Moi

-       Bisse

-       Moi

-       No, vittu bisse

-       Moi

-       BISSEEEEEE VITTU

-       Moi

Ja viimeistään tässä vaiheessa tiskillä istuvista puolet eivät voi enää pidättää nauruaan ja tarpeeksi pitkään moimoittelun jatkuttua typerinkin osaa jo vastata, vaikka sitten huutamalla:

-       NO VITTU MOI!

Jonka jälkeen on hyvin luontevaa jatkaa asiakaskohtelutilannetta kysymällä:

-       Mitäs sulle?

Pahimmassa tapauksessa, yleensä aina asiakkaasta johtuen, kohtelu jatkuu seuraavana päivänä tai parin päivän päästä. Humalassa kun joskus niin vaikeaa ymmärtää, että baarissa ryypätessä ollaan ihan luvan kanssa sekoilemassa jonkun työpaikalla. Unohdetaan se, että se on silti jonkun työpaikka. Vuosia sitten kävi episodi, jossa olin voimakkaasti osallisena. Perjantai-iltana eräässä Irkku-pubissa oli seurue ryypiskelemässä firman luottokortille. Kaikki meni niin pitkään hyvin, kunnes seurueen isäntä keksi, että baarihenkilökuntaa voi heitellä senteillä ja pojitella. Ei muuten voi! Jossain vaiheessa minultakin, mieheltä jolla on lehmän hermot, se pinna paloi. Ryhmä pihalle ja voi loiri sitä huudon ja mesoamisen määrää. Sain potkut, sain syytteen ja taisin jopa olla kuollutkin. Vaan, eipä mennyt niin, meni niin, että kirjoitin firman ja kortinhaltijan nimen ylös. Maanantaina matkasin Espoon Keilaniemeen lasisen talon ulkopuolella ja soitin kortissa nimetyn firman puhelinvaihteeseen. Pyysin yhdistämään kortin haltijalle. Puhelu eteni siten, että kerroin kuka olen, kerroin olevani heidän pääkonttorin ulkopuolella mukanani kassillinen viinaa ja pussillinen kolikoita. Kysyin, että olisiko ihan ok, jos tulisin istumaan hänen työpöydän reunalle istumaan, juomaan viinaa, kuseksimaan näyttöpäätteelle ja heittelemään häntä kolikoilla. Uskotte varmaan, että ei ollut ok. Puhelu kesti noin 10 minuuttia ja pääsimme yhteisymmärrykseen yksinkertaisimmista käytöstavoista. Seuraavana viikonloppuna tämä mies tuli asiakkaaksi uudelleen. Ei heitellyt kolikoilla, mutta tipitti seteleillä. Episodiin ei enää palattu, kohtelua voi ostaa myös rahalla.

Asiakaskohtelun parhaimpia esimerkkejä voisi olla myös vuosien takainen kohtaaminen baarissa.

Vapiseva mies tulee baariin. Baarimestari katsoo miestä, mies katsoo oluthanoja, baarimestari laskee oluen, mies maksaa. Baarimestari katsoo miestä, joka hädin tuskin saa vapinaltaan tuopin siirrettyä pöytään. Miehen kädet vapisevat niin paljon, että ei pysty nostamaan tuoppia pöydästä. Baarimestari ottaa huomaamatta käteensä pillin ja rätin. Baarimestari lähtee kiertämään asiakastiloja. Tullessaan vapisevan miehen kohdalle hän tiputtaa pillin miehen tuoppiin ja jatkaa matkaa. Palataseen takaisin molemmat miehet nyökkäävät toisilleen, vapisevan miehen tuoppi on lähes tyhjä ja vapina on alkanut hellittämään. Tämä kaikki tapahtuu ilmaan sanoja eikä vapisevan miehen krapulasta tehty minkäänlaista numeroa. Asiakaskohtelua parhaimmillaan, mies oli pillinsä ansainnut.

Ja päivän filosofia (jolla ei siis ole välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa ja joka on jo julkaistu facebook-sivuillani):

Ei jokaista iskua tarvitse väistää.           

On festivaaleja ja festivaaleja, mutta Tuska on vitun kova!

On varmaan turhaa sen enempiä lässytellä siitä, että Suomi on kaikenlaisten kesäkisojen, festivaalien ja muiden yleisötapahtumien luvattu maa. Tämäkin kesä on keikkojen ja festivaalien tiimoilta ristitty noin neljättä kertaa peräkkäin kaikkien aikojen festivaalikesäksi. Itse olen tänä kesänä poikkeuksellisen harvoissa kisoissa mukana millään statuksella. Monivuotinen Ruisrock pestini ei saa tänä vuonna jatkoa, eikä kalenteria täytä muutenkaan kuin yksi U2-yhtyeen stadionkeikka, jossa varmasti meneekin sitten vähän toista viikkoa pakertaessa. Syy festivaalien ja keikkojen vähyyteen omassa  kalenterissani on oma tietoinen valintani ja tahtoni. Katsotaan ensi kesänä tilannetta uudelleen.

Festivaali, josta en tule koskaan luopumaan, jos se on minusta kiinni on Tuska. Perinteinen Tuska Festivaalin työsarkani päättyi noin vartti sitten. Tuska on poikkeuksellisen hieno ja ammattitaidolla rakennettu festivaali. Itse olen saanut olla osa festivaalin tuotantoa historian ensimmäisestä loppuunmyydystä festivaalipäivästä alkaen. Paljon on hienoja hetkiä ja ihmisiä tallentunut näinä vuosina muistojen kovalevylle. Nyt on taas Tuskan suhteen uusien tuulien aika. Ensi kesän kisat juhlitaan Kaisaniemen sijasta Suvilahdessa. Tietynlaista haikeutta tämä muutto aiheuttaa. Tuska on ollut kummallinen, positiivinen poikkeus jopa maailmanlaajuisesti raskaanmusiikin festivaalikentällä. Tuska on aina ollut kaupunkifestivaali, jota on juhlittu eurooppalaisen pääkaupungin absoluuttisessa ydinkeskustassa. Ei tässä nyt olla vieläkään metsään muuttamassa, mutta kantakaupungille kuitenkin. Kisat saavat kasvaa ja Tuska on sen ansainnut. Kiitos vielä kaikille menneistä! Ensi vuonna tehdään taas hienot kisat ja kisojen jälkeinen maanantai varataan suuteluhalailusaunahomoilusessiolle!

No niin, se positiivisista asioista! Valitettavasti Tuskan kaltaisia kisoja on liian vähän. Meidän ihastuttava kotimaamme on ammuttu täyteen kisoja, joita johtaa ja organisoi ihmiset, joilla ei ole mitään hajuakaan siitä mitä he tekevät, miksi ja millä resursseilla. Eräs johtavan suomalaisen festivaaliin (joka on muuten järjestelyiltään erittäin onnistunut) johtaja totesi muutama vuosi sitten, että kymmenen vuotta sitten kaikki halusivat olla rock-tähtiä, mutta tänä päivänä tapahtumatuottajana olo on seksikkäämpää kuin rock-tähteys ja siksi kukaan ei enää halua olla rock-tähti, vaan festivaalipromoottori. Vuosien varrella on tullut todistettua kuinka tapahtumia peruutetaan viime hetkellä tuotannollisteknisiin syihin vedoten, vaikka todellisuudessa järjestän ammattitaito ei ole riittänyt edes tapahtumaan vaadittavien lupien hakemiseen. Kun järjestäjälle selviää, että hehän tarvitset jos jonkinlaista meluilmoitusta, yleisötapahtumailmoitusta, järjestyksenvalvojia, anniskelulupia yms. viikko ennen H-hetkeä, niin onhan se varma, että paikallinen nimismies ei tätä hyvällä katso. Sitten vaan tiedote pihalle, jossa kerrotaan kisojen peruuntuneen tuotannollisiin syihin vedoten. Toinen luku on ihmiset, jotka on Esson baarin astianpesijänpaikalta nostettu festivaalien tuotantopäälliköksi ja annettu tähtitieteellinen tuotantobudjetti. Tälle sitten yrittää ammatti-ihminen selittää, että ei yleisön yläpuolella voi lentää helikoptereita, jotka ampuvat pommeja. Ei, vaikka samoilla helikoptereilla NATO ampuisi päivittäin ohjuksia. Niin ja yleisön päälle ei voi vetää satoja metrejä pommilankaa, joka sitten sytytetään kipinöimään pääbändin aikana. Ja kyllä, bändeiltä pitää saada hyväksyntä ja lupa siihen, että voiko järjestäjä käyttää pommeja ja pyrotekniikkaa omin päin artistin keikalla. Aika selkeää ja maalaisjärkeen käypää, mutta ei kaikille... Samoin kuin se, että jos lyöt nimen alle paperiin, jossa sitoudut järjestään tsiljoonabiljoona sinistä ja sattuvaa wattia sähköä, niin se tulee käyttöön ja sitä on löydyttävä, se tulee käyttöön. Pakko myöntää, että olen joskus itsekin sortunut tiettyihin typeryyksiin näinä vuosina. Yksi on ahneus. Joskus, kun markkinoille tulee uusia laite-, tarvike-, yms. toimittavia firmoja, joihin sitten siirtyy jo olemassa olevista taloista hyviä ja luotettaviksi tiedettyjä seppiä niin houkutus alkaa toimimaan heidän kanssa on suuri. Yleensä uudet talot polkevat aluksi hieman hintoja ja tuovat uusia tapoja ja innovaatioita, jotka houkuttelevat käyttämään heitä. Joskus, ei missään nimessä aina, mutta joskus, nämä talot tekevät jopa niin hyviä tarjouksia, että heiltä saa kahdet festivaalit samaan hintaan. Silloin kyseessä on aina yhdet festivaalit, jotka toisin muuttuvat heidän osaltaan kahdeksi. Näitä kutsutaan ensimmäisiksi ja viimeisiksi. Ahneudesta, rahasta ja ennen kaikkea rahan loppumisesta voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta tyydyn vain toteamaan, että ihan koko suvun varoja ja omaisuutta ei kannata pantata sen takia, että haluaa väkisin olla  festivaalin järjestäjä.

Kävin muuten ostamassa tänään alkometrin. Ihan vain Tuska Festivaalien loistavan karonkan pakottamana. Puhalsin nollat. Ihan itseänikin ihmetyttää, että miten olen voinut välttyä kyseisen kapistuksen hankkimiselta kaikki nämä vuodet. Ei mulla aina ole ollut Oksua kuskina...

Ja päivän filosofia (jolla ei siis ole välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa ja joka on jo julkaistu facebook-sivuillani):

 -       En ole tarpeeksi nuori tietämään kaikkea.