Yksityiskohtaiset kuvaukset entisistä panoista ja arpajaisista, joissa voittaja on harvoin tyytyväinen palkintoonsa.

On tietyllä tavalla ihme, että mitä enemmän tietoa me saamme, mitä enemmän sitä meille tyrkytetään, sen vähemmän valikoivia me olemme, sitä enemmän me uskomme. Toisaalta on myös ihme, että mitä enemmän tietoa suurelle joukolle on jaettavissa mitä pienenemällä vaivan näöllä, sitä enemmän me haluamme kertoa hyvinkin yksityiskohtaisia asioita oman yksityisyytemme piiristä.

Facebook on hieno keksintö, todella hieno keksintö. Minulla on facebookissa 775 ”kaveria”. Joskus pidin naamakirjakaveruuden ehtona sitä, että olen vähintäänkin kumonnut oluen kyseisen ihmisen kanssa, ennen kuin hyväksyn hänen toveruuden. En ole tarkistanut kuinka moni heistä jättää täyttämättä tämän kriteerin, mutta kai minä heidät jotenkin tunnen. Ne, jotka tuntevat nyt piston sydämessään, poistakoon minut kaverilistaltaan.

Minulla on siis 775 kaveria, jotka näkevät henkilökohtaiset valokuvani, yhteystietoni ja jokseenkin joka päiväsen profiilipäivitykseni. Mitä minä haluan heille kertoa? Tyttären syntymän? - Kyllä.

Sain tänään pesää? – En.

Olen taas perse auki? – Ehkä (mutta vain säälistä)

Tyttöystävä petti, jätti, hakkasi? – En missään nimessä.

Olen baarissa/kaupassa/kirjastossa (sovelluksella mobiiliverkko) – Ketä kiinnostaa?

Esimerkkini ovat oikeita. Kaikkia edellä mainittuja näkee päivittäin. Ja oikeasti meitä kiinnostaa.

Alkuvuodesta 2009 kirjoitin omaan statukseeni ”Vein juuri lapseni äidin Vantaan tutkintavankilaan”. Arvaatte varmaan, että kommentteja sateli. Myönnän, että provosoin tarkoituksella. Kommentteja tuli lähinnä niiltä ihmisiltä, jotka eivät minua tai lasteni äitiä tunteneet. Ne, jotka tunsivat osasivat olla valikoivia. En nyt muista tarkalleen, että kommentoinko kommentteja tai mitä kommentoin, mutta en ainakaan tietoisesti jatkanut provosointia. En ainakaan toteamalla ”no, näin siinä nyt vaan kävi” tai ”kyllähän te sen tavat tunnette”. Selvennetään nyt  vielä niille epätietoisille, että Vantaan vankila on myös paikka jossa järjestetään oikeudenkäyntejä. Lapseni (tätä nykyä lasteni) äiti oli työnsä puolesta paikalla.

Tämä blogin otsikko on laadittu tänään silmiini osuneita profiilipäivityksiä yhdistelemällä. Yksi oli saanut huonompaa seksiä eilen kuin mitä koskaan oli avuttomalta ex:ltään saanut, toinen ei voittanut lotossa kuin neljä oikein ja kolmas sai turpaansa vaikka kerjäsi sitä. Kaikkia näitä oli kommentoitu tai tykätty yli kymmenen kaverin toimesta. Valikoivatko he tietoa jota heille tarjoiltiin? Uskoivatko he kaikki sen tiedon? Miksi nämä ihmiset halusivat kertoa nämä asiat? Ja tärkein kaikista, miksi?

En osaa sanoa kuinka paljon meillä on saatavissa maailman kaikesta informaatiosta kotisohvan kautta, mutta oikein käytettynä Facebookin kautta jonkin verran. Olen löytänyt uudellen vanhoja (oikeita) ystäviä ja kavereita, vaihtanut heidän kanssaan kuulumisia ja saanut paremman omatunnon pitämällä heihin yhteyttä sitä kautta. Viimeksi eilen lukioaikainen hyvä ystäväni palasi minun oikeaan maailmaani, oikeasti ja fyysisesti, ihan vain Facebookin avulla. Niin ja nuorimmaisen tyttäreni ristiäispappi värvättiin myös Facebookin kautta. Silti, uskon enemmän Googleen. Googlen tavoite on järjestellä kaikki maailman informaatio ja tehdä siitä yleisesti käyttökelpoista ja hyödyllistä. Kova tavoite, myönnän. On se sitten realismia tai ei niin silti suosittelen mieluummin katsomaan Googlesta kuin Facebookista, jos siis haluamme tietoa.


Ja päivän filosofia (jolla ei siis ole välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa ja joka on jo julkaistu facebook-sivuillani):


Nyt eletään tätä aikaa, muinoin elettiin toista aikaa.